No onhan se hyvä että ainakin sä olet täydellinen

Nyt ois luvassa iiiiiiso postaus paljolla tekstillä aiheesta, josta olen kertonut monet kerrat ja josta kysellään edelleen hirveesti - kiusaaminen. Tiedän, olen jauhanut tästä aiheesta niiin monesti, mutta silti siitä kysellään vieläkin, ja mikä parasta kuin se että kerron teille tästä aiheesta näin postauksen muodossa.

Mä oon aina ollu se weird kid. Se, jolla ei ole hienoimmat vaatteet,
se, kenen ääni on niin helkkarin kimee,
se, kuka ei koskaan viettänyt synttäreitä hoplopissa,
se, kenen toinen nimi on muumeista,
se, kuka ei osaa olla hiljaa,
se, kenellä oli raudat,
se, kenellä on se ällöttävä akne,
se, joka ei aina kulkenu massan mukana,
se, joka nauraa oudosti ja kovaan ääneen.

Olin tosi paljon erilainen kuin muut, joka sai ehkä porukan ajattelemaan, että oon heitä jotenki alempiarvosempi, eli onhan heillä varaa mulle sanoa mielipiteensä, hehän olivat parempia kuin mä. Musta tuntu, että aina mun mielipiteistä yms. keksittiin sanoa vastaan ja jos niistä ei, niin sitten kommentoitiin jotain mun ulkonäöstä. En tarkalleen muista milloin mua alettiin kiusaamaan, mutta joskus kolmos- tai nelosluokalla. Mua haukuttiin, aina kun mä sain koulussa vastausvuoron niin jotain aina huudeltiin, en saanu olla missään rauhassa. Musta kiersi juorua ympäri kyliä, eikä muhun haluttu tutustua. Myös muissa kouluissa, jossa mua ei edes tunnettu, kiersi kans huhuja. Vaikka joidenkin ulkopuolisten silmin asia ei näyttänyt miltään, mua ahdisti niin paljon. En mä vieläkään saa rauhassa liikkua keskustassa tai käydä kaupassa ilman, että joku huutelee jotain. En mä sitä enää kiusaamiseks laske, ihan vaan säälittäväksi toiminnaksi.

Nyt, tässä, tänään, mä olen iloinen, ihan fine. Mua ei enää kiusata, mulla ei ole rautoja, akne ei häiritse niin paljoa ja se on muutenkin melkein selätetty ja mä olen oppinut olemaan oma itseni.  Miten niin kävi? Mä löysin tukiverkostot, jotka oli ollut olemassa kokoajan, aikuiset. Mun elämässä on paljon sellaisia vaiheita, joissa kiusatun rooli on saanut täysin vallan, ja joista en muista oikeastaan mitään. Kiusaaminen sääteli mun elämää niin paljon, että yhdessä vaiheessa en uskaltanut lähteä kotoa muualle, koulussakäynti oli velvollisuus. Angstipop oli mulle elämä. Häpesin itteeni tosi paljon. Mutta en enää.

Mä kiitän kaikkia. Minkä takia? Mun elämän. Elämä ja maailma opetti ja kasvatti mut. Olemalla kiltti toisille ei välttämättä saa samanlaista vastakaikua. Mä yritin paljon miellyttää muita, mutta sitten mulla sytty - hei, mäkin olen ihminen ja mulla on oikeus olla oma itteni, eikä muiden sanomisien pidä antaa vaikuttaa suhun. Kuka sua muka määrää? Ei kukaan. Mä kiitän kaikkia sen takia, että tää kiusaamiskokemus saattaa auttaa jatkossa muita kiusattuja, mä haluan auttaa muita kiusattuja. Kiusaaminen oli ehkä maailman hirveintä, enkä halua, että yksikään ihminen tässä maailmassa joutuu kokemaan sitä samaa mikä sääteli mun elämää. Mä sanon näin, että pitää käydä pohjalla ennenkuin oppii arvostamaan "normaalia".

"Miks tuut kouluun ilman meikkiä ku oot ruma sillee" Minähän kuljen meikillä tai ilman silloin kun huvittaa. Mä en yläasteella ollut kertaakaan ilman meikkiä paitsi kerran, kun oli tyttöjen sählyturnauspäivä. Nyt kasilla mä ekaa kertaa olin koulussa ihan ilman meikkiä ja olo oli tosi hyvä. Musta tuntui, että yritän muokkaa itestäni jotain, mitä en oikeasti ollut. Meikittä on hyvä olla. Mä tunnen nykyyän itteni paljon kauniimmaks kuin ennen, kun nyt siitä saa kuulla tosi usein niin tutuilta kuin tuntemattomilta. En mä ehkä näytäkkään niin pahalta mitä oon luullut. Kulkekaa tekin hymyssä suin ilman meikkiä, kokemuksesta sanon sen olevan hyväksi. Kaikki me ollaan kauniita omilla tavoillamme, äläkä koskaan anna kenenkään muuttaa mielipidettäsi itsestäsi, olet täydellinen juuri tuollaisena ja kelpaat juuri tuollaisena kuin olet

Musta tuntuu, että en saanut kaikkea kirjoitetuksi mitä halusin ja musta tuntuu niin vahvasti, että suurikaan osa ei ymmärrä kaikkea tuota tekstiä ja ei välttämättä laske kaikkea kertomaani kiusaamiseksi. Mä olen yrittänyt unohtaa tosi paljon ja jatkaa elämää eteenpäin. Ehkä mä en myöskään halua ja osaa kertoa kaikkea. Olitko sinä minun tilanteessani? Et. Sinä et ole ollut minun kengissäni kokemassa kaikkea noita tapahtumia. Mä tykkään olla se weird kid, se on mun rooli.

"Puoltakaan en sun kivuistas voi tietää,

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.

Mut joku aamu,

mä tiedän sen,

sä heräät huomaamaan,

sinä selvisit

ja kelpaat kelle vaan."