"MAHDATKOHAN VASTATA, KUN SINULLE TAITAA TULLA PALJON YHTEYDENOTTOJA KUITENKIN"

Joskus tulee sellainen tunne, että tuntee onnistuneensa jossain tai joissakin asioissa hyvin tai paremmin kuin koskaan. Tänä iltana kyseinen tunne valtas mut kokonaan ja sai mut herkistymään. 

Muhun otettiin yhteyttä tänään ja mut valtas oikeasti onnistumisen tunne. Henkilökohtaisesti mä en voi enkä halua viestin sisältöä tarkasti kertoa sen lähettäjää kunnioittaen, mutta haluan avata sitä vähän. Niin hyvä mieli mulle tuli! 

Miltä susta kuulostais, jos joku sanoisi sinulle kadehtivasi elämäniloa huokuvaa ja positiivista asennettasi? Miltä susta kuulostais, jos joku juoksisi äitinsä luo blogisi löydettyään näyttämään kuvia ja sanomaan, että katso kuinka kaunis tyttö tuo onkaan? Miltä susta kuulostais, jos joku kysyisi sulta apua ongelmiin ja tilanteisiin, joita hän ei itse pysty voittamaan tai saattamaan eteenpäin? Miltä susta kuulostais, jos sä olisit saavuttanut jossain henkilössä niin suuren arvostuksen, että sen tunnustaminen saisi sut herkistymään? ..oikeestaan herkistymään niin, että jo toista tuntia pillität kuin pikkutyttö? Tai se, että hipelöit sun aknearpia ja katselet niitä peilistä koko ajan hymyillen? Jos joku olisi kysynyt nuo kysymykset tänä aamuna, tuskin olisin osannut vastata "oikein" ja niin kattavasti, kuin osaan nyt tänä iltana. Tai en oikeastaan osaa vastata niihin vieläkään, mutta nyt niille kysymyksille on tilaa ja aihetta ajatella. 

Onko sun elämässä koskaan tullut onnistumisen tunnetta? Kun mietin, niin iso osa mun elämästä on niin sumeaa sillisalaattia, etten muista juuri mitään joistain elämänjaksoistani. Vain sen, että kaikki mitä saattaisin muistaa ja kaikki, mitä en muista ovat negatiivisia. Pari vuotta taaksepäin en olisi osannut nimetä yhtäkään. Nyt osaan. Viimeksi reilu viikko sitten koin onnistumisen tunteen nostaessani todistukseni keskiarvoa 0.4! Tänä iltana tosiaan koin olevani onnistunut jossain enemmän, kuin koskaan ennen olen kokenut. En oikeastaan osaa edes kunnolla kuvailla sitä tunnetta, mikä mulla on. Sataprosenttisesti se on kuitenkin positiivinen tunne. Oikeesti itkua tässä oon vääntänyt tunteja. Se, että mä olen 16-vuotias tyttö sieltä, missä on jäätelötehdas ei ole vaikuttanut mun blogissa yhtään sitä lukevien ihmisten tunteisiin, korkeintaan positiivisella tavalla. Hassua, mua luullaan ulkonäöllisesti ja luonteeltanikin "parhaimmillaan" -94 syntyneeksi, yli 20-vuotiaaksi. Mun kirjoituksia kuvaillaan tosi syvällisiksi ja hyväntahtoisiksi. Mä kuulen usein, että mulla on kiva blogi ja kuinka ollaan luettu taas se uusi postaus, missä kerron mun aknesta. Se nostattaa mielialaa paljon. Nämä viestit ovat kuitenkin ihan omaa luokkaansa, joita ei todellakaan liiaksi tule. Vaikka mulle laitetaan paljon kehuja, ei todellakaan kirjoiteta samanlaisia viestejä, joiden lukemiseen menee 10 minuuttia ja oikeasti näin vuolas itku tulee. Miten mulla on siis näin hyvä ja positiivinen asenne elämään? Moni asia on ainakin osittain omista valinnoista kiinni. Missään ei lue, että minkälainen just sun pitäis olla tai minkälainen sun pitäisi haluta olla. Missään ei lue, että ketä sun pitäisi miellyttää sun ulkonäöllä tai luonteella. Ei missään. 

Muhun ei voida tutustua, koska mulla on akne. Muhun ei voida tutustua, koska mua sanotaan läskiksi. Muhun ei voida tutustua, koska mun sanotaan olevan huomionhakuinen. Muhun ei voida tutustua, koska uskotaan paljon siihen kuvaan, mikä saadaan muiden puheiden perusteella. Muhun ei voida tutustua, koska en ole samanlainen kuin muut. Se on surullista. Mä halusin joskus hirveästi olla kuin muut. Mä en halunnut poiketa massasta, enkä halunnut tuoda omia persoonallisia ja yksilöllisiä puoliani esille. Ryhmäpaine ja kaikki ihmiset mun ympärillä tuntuivat painostavan mua tai ainakin saivat mut tuntemaan niin ja se ahdisti.  Välillä vaan päässä napsahtaa, että nyt alan olla oma itseni. Viime maanantaista postausta Good day to be beautiful kirjoittaessa mä päätin, etten aio meikata yhtään töihin tai minnekkään. Mä oikeasti päätin vihdoin olla eniten se oma itseni, kuin koskaan olen ollut. Mä todellakin päätin olla välittämättä kaikesta kurasta, mitä tulen siitä samalla. Aion olla pikkuveljeni rippijuhlissa meikittä ja ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä aion olla ilman meikkiä. Aion todellakin antaa hymyn ja elämänilon paistaa läpi kasvoiltani. Mä todellakin myös repäisin ja lisäsin tuohon blogini oikeaan sivupalkkiin tietojeni kohdalle tuon kuvan, missä akneni näkyy erittäin selvästi. Saman kuvan lisäsin myös Facebookkin profiilikuvaksi erittäin hyvillä mielin. Mä hyväksyin osan itsestäni osaksi itseäni.

Töissä lapset ovat kysyneet: "Mitä noi punaset pilkut sun kasvoissa on?" Olen yrittänyt selittää aknesta ja ovat kyselleet paljon sen kestosta, sattuuko ne, lähteekö ne pois, onko kivaa.. Joihinkin kysymyksiin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, joihinkin meni hetki vastata, jos osasin silloinkaan. Toisiksi viimeisenä mulle tultiin sanomaan "mutta oikeestaan noi pilkut sopii sulle, enkä osais kuvitella sua ilman niitä. Oot tosi kaunis ja ihana. Me tykätään susta hirveesti." Se oli pysäyttävää. 

Mulla ei ole koskaan niin kiire, ettenkö voisi vastata yhteydenottoihin, varsinkaan tälläisiin. Mä rakastan palautetta, mä haluan palautetta. 

Kyllä, kyllä mahdan vastata, kaikista yhteydenotoista huolimatta. 

Kik messengerissä mut löytää myös uudella käyttäjänimellä @monamyymikaela ja instagramissa se päivittynyt @monaesalo